Syksyä ja suppiksia

Suppilovahverokausi jatkuu tänä vuonna näköjään hyvin pitkälle! Viime vuonna tähän aikaan oli lunta ja pakkasta, pulkat oli lasten kanssa kaivettu esiin, ja laskimme mökillä mäkeä innosta piukeina. Tänä vuonna kepeässä vesitihkussa ei ollut pulkalla laskemisesta tietoakaan. Mutta metsästä löytyi yhä uusia suppilovahveroita! Suppilovahveroihin liittyy todellinen löytämisen riemu! Ne 

Suppikset ovat siitä kiitollisia, että niistä roskat rapsittua ne kuivuvat kuin itsestään. Jätän ne tarjottimelle takan päälle. Sieltä sitten korjaan rasioihin rapsakoina. Mustat torvisienet kuivaan samalla tavalla. Myös ohuet tattiviipaleet sain kuiviksi tällä keinolla. Tatteja tosin on löytynyt tänä vuonna vain yksi. 

Lapset eivät kovin innokkaita sienten syöjiä ole. Ehkä joskus salaa saattaa lihapullataikinaan livahtaa, köhköh. Mieskään ei kovin sienistä välitä, joten saan herkutella koko sienisadon lähes yksikseni. Mutta sieniretkelle lapset tulevat mielellään. Sienien etsintä on jännää! Kantarellin keltainen pilkahdus on ehkä se helpoin ja palkitsevin. Ja aina löytyy muutakin jännää ihmelteltävää - kasveja, maisemia, ötököitä, keppejä, kiviä, sammalta. 

Metsäretket ovat myöskin kivoja kahdenkeskisiä hetkiä lasten kanssa. Kun lapsia on kolme, on tosi tärkeää muistaa huomioida jokaista erikseen silloin tällöin. Metsäretki eväineen, rauha jutella tärkeistä asioista, sivutuotteena sienet tai marjat. Siinä on mainiota äiti-lapsi -laatuaikaa. 

Kuvat eivät tällä kertaa ole viime viikonlopulta, vaan siinä näette aikaisempia kantarelli- ja mustatorvisienisaaliita. Instagramista voit myös käydä kurkkaamassa viikonlopun päivitykset, siellä vilahtaa suppis.