Joulunpyhät vietimme tänä vuonna kotona, mutta pitihän siellä mökilläkin vielä joulun jälkeen vähän joulutunnelmasta nauttia sekä serkusten kesken joululahjoja jakaa! Kuvamuisto joulukuusesta tuvassa tulee tässä.
Joulussa taitaa olla parasta sen odotus. Fiilistely pitkässä pimeässä vuodenajassa. Glögin tuoksu, kynttilän valo, piparien leipominen. Itse juhla kiitää ohi hyvin nopeaan. Joulunpyhinä nautitaan rennosta elosta, syödään enemmän kuin masuun mahtuu, annetaan ja saadaan lahjoja, tavataan sukulaisia. Sillä jaksaa taas.
Nyt mennään jo kovaa vauhtia kohti ihanaa valoa, joten ensimmäiset fiilistelyt kevään ajatuksilla ovat jo livahtaneet mieleen. Ihminen on outo, aina ollaan vähän jo siellä tulevassa. Eikö parasta olisi olla tässä ja nyt. Enemmän hetkessä! Mutta me suomalaiset olemme oikein kehnoja tässä. Juhlimme kaikki juhlatkin jo aattona. Jouluaatto. Vappuaatto. Juhannusaatto.
Itse rakastan talvea! Nautin kovasti lumen narskunnasta jalkojen alla, pirtsakasta pakkasesta, villalapasista ja paksuista pipoista. Lumisade! Ah mikä ihana juttu! On mahtavaa kahlata aamuisin pitkin metsäpolkua, jota pitkin päivittäinen reittini oikaisee. Jos on satanut lunta, niin sitten tehdään uusi polku. Lumitöitäkin rakastan semminkin kun niitä nykyisessä kodissamme on hyvin moderaatisti. Sen verran, että voi nauttia ja saa pienen hien pintaan.
Iloluodon talviaika on hiljaisempaa meidän osaltamme. Käymme siellä kyllä! Mutta talven mökkielämään liittyy se jo äsken mainittu tulevaisuudessa eläminen. Suunnitellaan jo kevättä ja kasvimaata ja tulevia nikkarointiprojekteja.
Ihanaa talvea teille lukijoille! Joko siemenluettelo on selattu? Kohta päästään jo istuttelemaan ensimmäisiä siemeniä! Keijunmekot, purjot...
Jo on kylmä! Kotimittari näytti aamulla yli kolmeakymmentä miinusastetta. Takkatulen äärellä hytistessä on kiva muistella joululoman käyntiä Iloluodossa!
Järvet jäätyivät vasta joulun jälkeen, ja kun tulimme uuden vuoden viettoon, ne olivat juuri saaneet ohuen peitteen. Koska lunta ei ollut, oli näky melko häikäisevä. Emme kuitenkaan uskaltaneet jäille lähteä, sen verran ohuelti etenkin isommalla järvellä jäätä oli. Tuuralla kokeillen jäätä oli vuoden viimeisenä päivänä kymmenisen senttiä rannassa, mutta se oheni nopeasti. Muutaman metrin päässä piikki meni jäästä läpi helposti.
Toki pystyn ymmärtämäänin niitä uhkarohkeita retkiluistelijoita, jotka paljaille jäille lähtivät. Mediassa uutisoitiinkin useita mulahduksia, kohtalokkaitakin. Luonnon voimia kohtaan pitää tuntea tervettä kunnioitusta. Omat voimat ja oman tuurin helposti arvioi yli. On tosi helppoa ajatella, että kyllä se jää kestää. Luistimilla voi joutua nopeasti hyvinkin ohuelle jäälle. Myös talvet ovat nykyään erilaisia, ja monet vanhan kansan opit eivät pädekään enää.
No, tähän mennessä näillä pakkasilla jäät lienevät luutuneet niin koviksi, että nyt kelpaa luistella! Mutta tässä kuvaa vuoden viimeiseltä päivältä. Näiden myötä toivotan kaikille hyvää uutta vuotta!
Suppilovahverokausi jatkuu tänä vuonna näköjään hyvin pitkälle! Viime vuonna tähän aikaan oli lunta ja pakkasta, pulkat oli lasten kanssa kaivettu esiin, ja laskimme mökillä mäkeä innosta piukeina. Tänä vuonna kepeässä vesitihkussa ei ollut pulkalla laskemisesta tietoakaan. Mutta metsästä löytyi yhä uusia suppilovahveroita! Suppilovahveroihin liittyy todellinen löytämisen riemu! Ne
Suppikset ovat siitä kiitollisia, että niistä roskat rapsittua ne kuivuvat kuin itsestään. Jätän ne tarjottimelle takan päälle. Sieltä sitten korjaan rasioihin rapsakoina. Mustat torvisienet kuivaan samalla tavalla. Myös ohuet tattiviipaleet sain kuiviksi tällä keinolla. Tatteja tosin on löytynyt tänä vuonna vain yksi.
Lapset eivät kovin innokkaita sienten syöjiä ole. Ehkä joskus salaa saattaa lihapullataikinaan livahtaa, köhköh. Mieskään ei kovin sienistä välitä, joten saan herkutella koko sienisadon lähes yksikseni. Mutta sieniretkelle lapset tulevat mielellään. Sienien etsintä on jännää! Kantarellin keltainen pilkahdus on ehkä se helpoin ja palkitsevin. Ja aina löytyy muutakin jännää ihmelteltävää - kasveja, maisemia, ötököitä, keppejä, kiviä, sammalta.
Metsäretket ovat myöskin kivoja kahdenkeskisiä hetkiä lasten kanssa. Kun lapsia on kolme, on tosi tärkeää muistaa huomioida jokaista erikseen silloin tällöin. Metsäretki eväineen, rauha jutella tärkeistä asioista, sivutuotteena sienet tai marjat. Siinä on mainiota äiti-lapsi -laatuaikaa.
Kuvat eivät tällä kertaa ole viime viikonlopulta, vaan siinä näette aikaisempia kantarelli- ja mustatorvisienisaaliita. Instagramista voit myös käydä kurkkaamassa viikonlopun päivitykset, siellä vilahtaa suppis.
Nimenomaan syksyisiä, vaikka monena talvena näillä korkeuksilla on jo saatu ensilumikin. Tällä viikolla on ollut jopa niin lämpimiä päiviä, että on saanut olla paitahihasillaan ulkona, auringon lämmöstä nauttien.
Mökillä emme ole käyneet kahteen viikonloppuun. Tämmöinen hidastaminen on ihan normaalia vuodenkiertoa meillä. Myöhäissyksyllä mökilläkäyntien tahti hidastuu. Talvella se pysähtyy hetkeksi kokonaan. On välillä ihanaa elää kaupunkielämää, pitää rauhallinen pizzaperjantai koulun ja töiden jälkeen sen sijaan, että hirveällä kiireellä lähdetään roudaamaan perhettä maalle. On aika antaa tilaa omille ja lasten harrastuksille, ystävien tapaamiselle, omasta kodista nauttimiselle.
Tulevana viikonloppuna ja sitä seuraavana kuitenkin maaseutu kutsuu, ja se tuntuu nyt tosi ihanalta pienen tauon jälkeen. Tässä vuodenajassa parasta on rauha. Luonto on hiljaa. Puista ovat lehdet pudonneet. Talvi hiipii kohti. On levon, pysähtymisen, sisäänpäin kääntymisen aika.
Puolukka-aika on ensipakkasten myötä ohi, mutta tässäpä muutama fiilistelykuva yhdeltä muutaman viikon takaiselta marjankeruureissulta. Iloluodon ympäristössä on paljon erityyppisiä puolukkapaikkoja, joten kehnompanakin marjavuonna niitä jostain löytyy. Tänä syksynä riesana olivat joka paikassa jäljellä olevat valtavan mustikkasadon jämät, jotka pyrkivät puolukkaämpäriin.
Tarkkasilmäisimmät huomaavat myös vihreässä ämpärissä olevan kantarellin. Olen himomarjastaja ja -sienestäjä. Sienestäjän näkökulmasta tämä kesä ja syksy ovat olleet todella huonoja. Heinäkuulla vähän kaikkia sieniä alkoi yhtäkkiä nousta joka paikasta. Sitten tuli kuivuus, sienet ja rihmastot kuivuivat. Rouskuja ei ollut käytännössä yhtään. Yksi herkkutatti löytyi tänä vuonna. Sen kuvaa voi käydä ihastelemassa Iloluodon Instagramissa. Löytyy sieltä paljon muitakin kivoja kuvia.
Huonosta sienivuodesta huolimatta löytyi aika kivasti kantarelleja kesän ja syksyn mittaan. Minulla on hyvät kantarellipaikat tiedossa ja metsissä kulkiessa löydän niitä aina lisää. Myös suppilovahveroita löysin jonkun verran syksyllä, mutta ne jäivät kuitenkin aika pieniksi.
Postauksen ensimmäisessä kuvassa kykin lapseni kuvaamana rohmuamassa puolukoita poimuriin. Punainen pipo syystä että juuri tuona päivänä oli hirvenmetsästyskauden ensimmäinen päivä, ei vara venettä kaada. Marjastus on todella lempipuuhaani. Siinä saa rauhaa, hiljaisuutta, luonnon ihmeitä, aromaterapiaa, liikuntaa. Ja ilmaista, hyvin ravinne- ja vitamiinipitoista ruokaa! Suoranaista superfoodia.
En oikein ymmärrä ihmisiä, jotka eivät marjasta. Täh, mitä ne syövät talvisin? (No hei, tiedän toki, että ne syövät kynsiään hedelmiä.) Nauran partaani kun mussutan mustikkapiirakkaa talvella. Varmaan banaanipiirakkakin on ihan hyvää. Muah-hah-hah-haa.
Tältä vuodelta marjastukset on taputeltu. Viimeksi kävin karpaloita keräämässä meidän omilla tiluksilla sijaitsevalta pieneltä suolta. Niitähän voi kerätä yhäkin ja läpi talven, eli jos vuoden marjastuskiintiösi ei ole vielä täynnä, etsipä suo!
Minkäslaisia marjastajia siellä toisessa päässä?
Mökkielämässä minulle tärkeää ovat vanhat tavarat ja esineet, jotka saavat uuden elämän itselleen sopivassa ympäristössä. Niiden mukana kulkee pieni pala omaa, perheen ja suvun historiaa. Vanha, kulunut, pariton, paikattu, unohdettu. Yhdessä niistä tulee jotain uutta.
Nyt ovat käsillä ihanat pimenevät alkusyksyn illat. Kesän valossa arkisiksi muuttuneet paikat näyttävät taas vähän jänniltä.
